Turun nuori teatteri: Sairaan kaunis maailma.

Alkuperäisteos Jarmo Lampela, dramaturgia, ohjaus, lavastus ja puvustus Minna-Stiina Saaristo-Vellinki, musiikki ja äänet Jarno Saaristo, valot Mari Agge. Kantaesitys 4.11.

Jarmo Lampelan elokuva Sairaan kaunis maailma (1997) teki suuren vaikutuksen kuusitoistavuotiaaseen raisiolaistyttöön. Tai oikeastaan sen tekivät elokuvan roolihahmot Ippe, Papu ja Mia sekä nuoret näyttelijät Joonas Bragge, Arttu Kapulainenja Pihla Penttinen. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin edelleen ajankohtainen tarina ansaitsee tulla uudelleenkerrotuksi ohjaaja Minna-Stiina Saaristo-Vellinginteatterisovituksessa.

Turun nuoressa teatterissa Papun (Touko Miikkulainen) ja Ippen (Marcus Pottila) huumeidenkäyttö karkaa käsistä ja sekoittaa pojat ammattimaiseen huumekauppaan. Välejä hiertää myös Ippestä tukea hakeva Miia (Ronja Arvilommi), johon Papun on vaikea luottaa. Vaikka ystävyys on vahva, jokaisella on myös asioita, joita ei halua toisille paljastaa.

Miikkulainen, Pottila ja Arvilommi vakuuttavat lavalla. Alkujännitys tuo ensimmäisiin kohtauksiin ja dialogeihin vielä pientä haparointia, mutta vuorovaikutus toimii hyvin. Rooleihin on tuotu tunnistettavia piirteitä elokuvasta, mutta myös paljon omaa. Etenkin Miikkulaisen tulkinta näennäisesti rennosta Papusta ja tämän pinnan alla kuohuvasta epävarmuudesta on erittäin hienoa näyttelijäntyötä.

Sivurooleissa Taija Riski, Anssi Sailomäki ja Henna Piilinenovat uskottavia vanhempina, jotka eivät tajua tai tajuavat vähän liiankin hyvin. Heidän rinnallaan kontrastia nuorten maailmaan luovat Papun heitteille jäänyt pikkuveli Santtu (Pyry Pöyry) ja väkivaltainen huumediileri (Jere Hultin). Tarina ei saarnaa tai syyttele, mutta osoittaa kyllä niitä yhteiskunnan epäkohtia, jotka jättävät nuoret yksin ongelmineen.

Elokuvan muuttaminen näytelmäksi ei aina ole helppoa. Parhaan elokuvan Jussi-palkinnon pokannut Sairaan kaunis maailma palkittiin myös Harri Rädyn kuvauksesta ja Kimmo Taavilan leikkauksesta. Voimakkaat värisuodattimet ja tiukat rajaukset sekä käsivaralla kuljetettu kamera muodostuivat vuosituhannen vaihteen nuorisokuvauksen tunnuspiirteiksi.

Turun nuoren teatterin ja Saaristo-Vellingin sovitus päivittää Sairaan kauniin maailman onnistuneesti teatteriin ja tähän päivään. 2010-luku näyttäytyy esityksessä älypuhelimina, vaatemerkkeinä, muuntohuumeina ja kielenkäyttönä. Värimaailma on viileä ja nopeiden kohtausten väliset leikkaukset hoidetaan näkyvästi osana esitystä. Myös lämpiön valinta esityspaikaksi varsinaisen teatterisalin sijaan osuu nappiin. Puitteet ovat rouheammat ja kuvakulmatkin pysyvät tiiviinä.

Näytelmän kohtaukset mukailevat kuitenkin yllättävän tarkasti Lampelan elokuvaa. Se tekee kokonaisuudesta kaltaiselleni katsojalle moniulotteisen, ja näytelmäsovituksen uutuudenviehätyksen rinnalle hiipii koskettava nostalgian tunne. Katselen esitystä samanlaisten sairaan kauniiden lasien läpi, jotka päässään Papu ja Ippekin ihailevat maailmaansa.

Frida Maria Pessi